tiistai 29. syyskuuta 2015

Hiljaista ja pimeää

Blogissa on ollut nyt vähän aikaa hiljaista, mutta siihen löytyy hyvä syy. Yleensä en ihan hirveän henkilökohtaisia asioita täällä jaa, mutta tämä asia on sellainen, josta puhutaan mielestäni liian vähän. Asia, joka koskettaa tosi monia ihmisiä ja joitakin jopa monta kertaa elämän aikana. Kyseessä on siis keskenmeno ja se, mitä siihen liittyen tapahtuu sairaaloissa ympäri Suomea.

Meidän perheessä ehdittiin jo hetken aikaa iloita tulevasta perheenlisäyksestä. Olin itsekin luottavainen, että kaikki menee hyvin, onhan mulla takana yksi onnelliseen lopputulokseen päättynyt raskaus. En missään vaiheessa vakavissani ajatellut, että mitään pahaa voisi tapahtua, vaan että kaikki menee varmasti hyvin, koska niin meni viime kerrallakin. Raskausoireet iskivät vähän kummalliseen aikaan, viikko ennen kuukautisten alkamisajankohtaa, joten mut ohjattiin neuvolasta ultraan selvittämään miten pitkällä raskaus on. Ultrassa näkyi sikiö, joka vastasi viikkoja 5+5. Pikkuinen möykky vasta. Verikokeilla selviteltiin raskaushormonin pitoisuuksia, jotka olivat kummallisen alhaalla. Suunnilleen niihin aikoihin loppuivat raskausoireet eikä tuntunut enää "raskaalta". Pieni toivonkipinä eli vielä, vaikka en oikein enää uskonut iloiseen lopputulokseen. Seuraavassa ultrassa, kahden viikon kuluttua, näkyi tyhjä sikiöpussi. Diagnoosi; tuulimunaraskaus.

Sain ohjeeksi mennä heti seuraavana päivänä Tays:iin naistentautien poliklinikalle ja sinne meninkin. Taas diagnoosiksi tuli tuulimuna ja koska kohtu ei ollut alkanut tyhjentyä, päätettiin se hoitaa lääkkeellisesti osastolla. Sain samalla käynnillä esilääkkeen, jonka piti aloittaa tyhjentyminen. Kahden päivän kuluttua menin osastolle sovitusti ja sain varsinaiset tyhjennyslääkkeet, Cytotecit. Sain niitä ensin neljä, sitten kaksi, sitten taas kaksi. Ei mitään vaikutusta. Ihan aavistus kipuja, ei muuta. Päivä kääntyi iltaan ja pääsin yöksi kotiin oman perheen luokse. Seuraavana aamuna menin takaisin osastolle. Olin ollut edellisestä illasta lähtien syömättä ja juomatta, kuten olin saanut ohjeistukseksi. Hoitajat väläyttelivät kaavinnan mahdollisuutta. Odottelin osastolla kolmisen tuntia, kunnes pääsin tapaamaan lääkäriä. Taas ultrattiin, lääkäri kutsui kollegan paikalle ja sain kuulla sanat, joita en olisi missään nimessä halunnut kuulla; "Ei me nyt oikein tiedetä mitä siellä on." Kiva. Sain kolme mahdollista diagnoosia; tuulimuna, keskenmeno tai kohdun ulkoinen raskaus.

Tulossa oli viikonloppu, joten asian hoitamista päätettiin jatkaa maanantaina. Sovittiin, että silloin ultrataan uudestaan ja päätetään mitä tehdään. Okei. Maanantaina menin aamulla osastolle, taas syömättä ja juomatta. Olo oli aika huono. Osastolla sain kuitenkin kuulla, että lääkärit eivät ole paikalla, joten joudun menemään naistentautien poliklinikalle päivystyspotilaana. Verikokeet otettiin vielä osastolla ja sitten suuntasin polille. Pääsin onneksi makoilemaan, koska olo huononi koko ajan. Verikokeiden tuloksia odoteltiin muutama tunti ja sitten pääsin tapaamaan lääkäriä. Ultrassa tuli taas vahva epäily joko kohdun ulkoisesta raskaudesta tai "tavallisesta" keskenmenosta. Päätettiin tehdä kaavinta päivystysluonteisesti vielä samana päivänä, koska kohdussa kuitenkin oli paljon raskausmateriaalia. Jos raskaushormoni lähtisi sen jälkeen selvästi laskemaan, ei kyseessä olisi kohdun ulkoinen raskaus. Menin takaisin osastolle, meinasin pyörtyä ja sain tipan käteen. Viiden tunnin odottelun jälkeen leikkaussalista tuli vihdoinkin soitto ja pääsin kaavintaan.

Heräsin siihen, kun kurkusta vedettiin joku putki pois. Olo koheni nopeasti ja pari tuntia kaavinnan jälkeen olin jo jalkeilla. Oli muuten ihanaa päästä syömään ja juomaan! Jäin osastolle yöksi. Seuraavana aamuna otettiin taas verikokeet ja raskaushormonin taso oli laskenut jonkin verran. Edelleenkään kukaan ei voinut sulkea pois kohdun ulkoisen raskauden mahdollisuutta, mutta tässä vaiheessa todennäköisempää oli keskenmeno. Pääsin kotiutumaan iltapäivällä, ohjeena raskaushormonin seuranta ensin osastolla ja myöhemmin terveyskeskuksessa.

Santeri kirjoitti kaksi runoa:

*
Onko äidin masussa vauva
(pidätettyä raivoa)
Ei ole
isi ja äiti oli väärässä

Sitten se leikkii jo autolla eikä
kuuntele vastausta

Huomenna taas kysyy
onko äidin masussa vauva

joka päivä se enkeli meitä kiduttaa
sillä tavalla viattomasti ettet voi

edes sanoa sille että tästä ei enää
puhuta

Näin minua karkaistaan

*

Illalla kaavinnan jälkeen vein vaimolle
postissa tulleita kortteja
Joukossa oli Mikkelin mummolta 
kortti
jossa toivotettiin onnea 
perheenlisäyksen johdosta
ja luin sen vielä ääneen
Jossakin lähellä joku varmasti
purskahti itkuun se oli ehkä silloin
sisälläni

Miten voivat hyvät tavat tehdä niin
kovasti kipeää

*

Noissa runoissa on hienosti kiteytettynä kaikki meidän viime aikojen tunteet; suru, viha, pettymys, syyllisyys, lohduttomuus, turhautuminen ja suurimpana kuitenkin ilo siitä, että meillä on Lenni, meidän täydellinen, ihana poika. Välillä mä mietin, että onko mulla oikeutta olla surullinen tästä keskenmenosta, koska onhan mulla jo yksi lapsi. Tyhmä ajatus, tiedän. Välillä syytän itseäni keskenmenosta, välillä olen vihainen itselleni siitä, että en pystynyt pitämään sikiötä hengissä. Ei, ei se niin ole, mutta tunteet tulevat vähän jäljessä, vaikka järjellä ajatellen tiedän, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Nyt yritän vain päästä kiinni normaaliin elämään. Haluan jatkaa kaikkea kuten ennenkin, vaikka mikään ei ole kuten ennen. Pitää vain yrittää pysyä positiivisena.

-Emma-






4 kommenttia:

  1. Sanattomaksi vetää, voimia ja muista levätä!

    VastaaPoista
  2. Hienoa että jaksoit jakaa asian lukijoiden kanssa, varmasti antaa vertaistukea monelle samaa läpi käyvälle. Kovasti jaksamisia ja tsemppejä koko perheelle ja kaikkea hyvää 💕

    VastaaPoista
  3. Hui, teillä on ollut rankkaa, tsemppiä teille! Itsekin olen yhden keskenmenon kokenut ja fiilikset sen jälkeen on aika sekavat!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!