keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Terkkuja Husukesta!

Pikainen päivitys täältä osastolta, kuvatkin on tuollaisia
surkeita puhelimella otettuja. :)
Lennin pehmeä suulaki korjattiin siis tiistaina ja kaikki meni hyvin.
Epämukava olo ja kauhea nälkä vaivasivat eilen, mutta tänään
on saanut syödä niin paljon kuin napa vetää ja poika on kävelytuolilla
juossut täällä pitkin käytävää. Huomenna päästään kotiin ja kerron
sitten tarkemmin tästä meidän toisesta Husuke-kokemuksesta.












 -Emma-

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tiistaita odotellessa


Poika on nukkumassa. Vietettiin tämä viikonloppu Ylöjärven mummolassa.
Tavattiin monia tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja rentouduttiin. Tultiin kotiin tänään
illalla ja nyt aiotaan miehen kanssa linnottautua sohvalle herkkujen ja leffan pariin.
Huomenna aamulla meitä kutsuu Husuke, tiistaina on sitten leikkaus. Mies ja poika 
ottaa asian ihan rennosti, mutta mua jännittää niin himputin paljon. Toukokuun leikkaus 
meni hyvin ja varmasti menee tämäkin, mutta en voi kestää sitä, että Lenniin sattuu. 
Kunpa se olisi jo ohi.



On pieni mahdollisuus, että leikkaus kuitenkin siirtyy. En tiedä, olisiko se helpotus,
että saa kerätä vielä voimia sitä varten vai pettymys, kun joutuu vielä odottamaan.
Lennillä on pieni nuha, joka johtuu hampaiden puhkeamisesta. Ehkä neljä kertaa
päivässä joutuu pyyhkäisemään sen nenää, joten mistään hirveästä taudista ei ole kyse.
Saa nähdä. Mennään kuitenkin osastolle huomenna ja saavat sitten siellä sanoa mielipiteensä.


Meillä on nykyään meininki sellaista, että sais olla silmät selässäkin.
Lenni harjoittelee kovasti seisomaan nousemista ja kiipeileminen on kova sana.
Huh huh. Touhua riittää. :)


Nyt kaikki peukut pystyyn, että leikkaus menee hyvin ja että toipuminen on nopeaa.
Hyvää viikon alkua!

-Emma-

perjantai 25. lokakuuta 2013

Erään perheen tarina: Voitto

Sain luvan kertoa koskettavan tarinan eräästä perheestä.
He jos ketkä ovat onnensa ansainneet. <3
Nimiä ei ole muutettu, tosin lapsi ei ole vielä virallisesti
saanut nimeään, joten kutsun häntä Voitoksi.

Henna ja Heikki tapasivat aikalailla tasan kymmenen vuotta sitten perinteisesti ravintolassa.
Kumpikin oli oman kaveriporukan kanssa viettämässä iltaa ja kohtaaminen oli melkeinpä
rakkautta ensi silmäyksellä. Muutaman viikon kuluttua pariskunta lähes jo asui yhdessä, vaikka
tunteita oli monenlaisia; voiko näin hyvä olla tottakaan? Puoli vuotta seurusteltuaan Henna ja Heikki 
menivät kihloihin ja muuttivat virallisesti yhteen, ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Pian pari 
kuitenkin alkoi haaveilla kodista maalla. Kumpikaan ei tuntenut oloaan kotoisaksi kaupungin 
vilinässä ja koirakuumekin nosti päätään. Edessä oli siis muutto ja ensimmäisen koiran hankinta.


Elämä sujui mukavasti ja häitäkin alettiin suunnitella kesälle 2005. Puoli vuotta ennen häitä
Henna ja Heikki päättivät, että on sopiva aika perheenlisäyksen ilmoitella tulostaan ja
niinpä he jättivät ehkäisyn pois. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtua, mutta aluksi Henna
ajatteli, että kropalla kestää aikansa palautua normaaliin toimintaan e-pillereiden jälkeen.
Meni kuitenkin vuosi häistä, eikä raskaus alkanut. Joka kuukausi Henna ja Heikki jaksoivat 
toivoa, mutta turhaan. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa kyselemään, että koskas niitä lapsia hankitte.
 Henna kertoi tilanteesta rehellisesti ja avoimesti, vaikka kysymykset tuntuivatkin tuskallisilta.

Vuonna 2007 Henna ja Heikki menivät tutkimuksiin julkisen terveydenhoidon piiriin.
Erilaisten kokeiden, verinäytteiden ja kaavakkeiden täyttämisen jälkeen oli selvää, että
varsinaista syytä lapsettomuudelle ei ole. Pariskuntaa juoksutettiin lääkäreiden ja
hoitajien vastaanotoilla, jotta julkisen puolen lapsettomuushoidot saataisiin käyntiin.
Henna kertoo, että siinä tilanteessa tuntui raskaalta, että joka kerta vastassa oli taas
ihan uudet ihmiset, joille tilanne piti selittää alusta lähtien. Henna oli aloittanut jo syömään
erilaisia hormonivalmisteita ja niiden aiheuttamassa olotilassa tuntui siltä, että kukaan ei
kohdannut pariskuntaa yksilöllisesti, vaan että he hukkuivat muiden lapsettomien massaan.

Vuosi oli 2008, kun Henna ja Heikki päättivät hakeutua hoitoon yksityiselle puolelle.
He halusivat yksilöllisyyttä ja yhden ja saman lääkärin ja olivat valmiita maksamaan siitä.
Siihen mennessä julkisen puolen kautta Henna oli syönyt kolmen kierron ajan Clomifem-
nimistä lääkettä ja samalla kun hän piikitti itseensä hormoneita, tehtiin kahden kuukauden
välein kolme inseminaatiota. Ei tulosta. Yksityisella puolella hoidot aloitettiin jälleen
perustutkimuksista, joiden jälkeen taas inseminaatiohoitoja ilman tulosta ja kaksi 
keinohedelmöitystä, joista toinen päättyi keskenmenoon ja toinen ei edes alkanutkaan.
Pettymyksiä pettymyksien perään. Henna kertoo, että hormonihoitojen takia kaikki
tunteet korostuivat potenssiin sata ja hän tunsi olonsa vieraaksi omassa kropassaan.
Vuosi vaihtui ja lapsettomuus jatkui kaikesta huolimatta.

Henna ja Heikki pitivät taukoa hoidoista ja päätyivät sitten taas julkiselle puolelle
saamaan apua. Vuonna 2010 oli tarkoitus aloittaa koeputkihoidot, mutta vuodenvaihteessa
Henna tulikin luonnollisesti raskaaksi ja perui heidän paikkansa hoitojonossa. Henna ehti
varata ajan neuvolaan ja oli onnesta sekaisin, kunnes raskausviikolla 8 tapahtui jotain kamalaa.
Eräänä iltana Hennan vatsassa alkoi tuntua viiltävää kipua ja yöllä alkoi raju vuoto. Henna tiesi
keskenmenon tapahtuneen ja viikon kuluttua lääkärikäynnillä asia vahvistui. Pariskunta oli siinä
vaiheessa sitä mieltä, että nyt sai riittää. Perheessä oli kaksi koiraa, "karvalapsia", joten Heikki ja
Henna päättivät jatkaa elämäänsä onnellisina koiristaan, mutta auttamattoman lapsettomina.
Kysyjille he kertoivat, että tulevat aina olemaan lapseton pari, mutta syytä sille ei ole. Koirat
ovat aina olleet Hennalle ja Heikille perheenjäseniä ja tuoneet paljon uusia ihmisiä ja kokemuksia
heidän elämäänsä. Jossain määrin ne korvasivat ihmislapset heidän elämässään.


Vuosi 2013 oli aluillaan, kun Henna alkoi pohtia vielä yhden mahdollisuuden antamista
yksityisen puolen lapsettomuushoidoille. Hän keskusteli asiasta Heikin kanssa ja he olivat
asiasta yhtä mieltä; vielä yksi yritys. Ennen kuin pari ehti tehdä asian eteen mitään, Hennan
kuukautiset jäivät tulematta. Kumpikaan ei oikein uskonut raskauden mahdollisuuteen, mutta
päättivät käydä kuitenkin ostamassa testin. Henna kertoo istuneensa vessassa ja vain tuijottaneensa
niitä kahta viivaa; raskaus oli todellista. Vasta useiden uusien testien ja ensimmäisen ultraäänitutkimuksen
jälkeen Henna ja Heikki pystyivät käsittämään sen, että heille tulee lapsi. Tunteet vaihtelivat laidasta
laitaan, pelosta ja epävarmuudesta sunnaattomaan onneen. Koko elämä ja tulevaisuudensuunnitelmat
oli mietittävä uudestaan. Henna totesikin, että heille oli suunnitellun koiranpennun sijaan nyt tulossa
suunnittelematon ihmislapsi. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen jälkeen pelko keskenmenosta
alkoi hellittää ja kumpikin uskalsi aidosti iloita tulevasta lapsiperheen elämästä.


Tuli rakenneultran aika. Sukupuoli ei siinä selvinnyt, joten Henna ja Heikki päättivät käydä
yksityisellä puolella 4D-ultraäänitutkimuksissa. Henna sanoo, että jälkeenpäin ajateltuna
se olikin erittäin hyvä päätös. Ultraava lääkäri totesi melkein heti, että "tällä lapsella on
huulihalkio" ja tutki sen jälkeen vauvan kaikki rakenteet erityisen tarkkaan. Muita poikkeavuuksia
ei löytynyt. Henna sanoikin Heikille, että vauvalla on vain valuvirhe. Halkio sinänsä ei aiheuttanut
suurta huolta, koska Heikin pikkuveljellä oli huulihalkio ja asia oli sitä kautta tuttu. Pariskunta
ajatteli, että heille on tulossa terve poikalapsi, jolla nyt vain sattuu olemaan halkio. Sekin tuntui
helpottavalta, että Suomessa halkioiden hoito on huipputasoa. Henna tutki asioita netistä ja
 löysi Suhupon sivut sekä Facebookista Avoin hymy-yhteisön. Vertaistuki onkin Hennan
mielestä ollut parasta apua huoliin, koska hän on saanut nähdä ja kuulla, miten halkiolapsenkin
kanssa voi elää ihan tavallista elämää ja päivä päivältä usko omaan pärjäämiseen vahvistui.
Hennan omin sanoin: "Lisäksi löysin vielä ihanan blogin, jota ylläpitää ja kirjoittaa suloisen
halkiopojan äiti. Blogin nimi on osuvasti Leveämmin hymyilevä perhe. Tuota lukiessani totesin
miehellenikin, että katso nyt, näin tavallista ja ihanaa on elämä halkiolapsenkin kanssa. Älkäämme
tehkö siitä sen suurempaa ongelmaa, kun eivät muutkaan tee."
(Kiitos Henna, ja kiva että tästä on ollut apua!)

Vastoinkäymiset eivät olleet kuitenkaan vieläkään ohi, vaan lasketun ajan lähestyessä vauvan
todettiin olevan perätilassa eikä hän suostunut kääntymään yrityksistä huolimatta. Henna toivoi
alatiesynnytystä, mutta tutkimuksissa kävi ilmi, etteivät hänen lantionsa mitat anna periksi.
Ainoa vaihtoehto oli siten suunniteltu sektio. Hennalle se oli raskasta aikaa täynnä  turhia
itsesyytöksiä ja hänen pitikin työstää ajatuksiaan kasaan ennen synnytyspäivää. Itse sektio
oli rauhallinen, kivuton ja helppo kokemus ja Heikkikin sai olla mukana synnytyksessä.
Vanhempien onni oli rajaton, kun pieni Voitto saapui maailmaan.


Voitolla on oikeanpuoleinen huuli-ien-suulakihalkio ja vasemmalla puolella huulen kuroutuma.
Ensimmäinen leikkaus on luvassa tammikuussa. Alun ongelmien jälkeen syöminen on
lähtenyt sujumaan ja Hennan, Heikin ja Voiton elämä lapsiperheenä on alkanut hyvin.
Kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta ja joka päivän kirkastaa kauan toivotun ja haaveillun
lapsen olemassaolo. Arjen touhut vauvan kanssa sujuvat ja perheen koirapojatkin ovat
ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan. Henna ja Heikki oppivat uutta joka päivä ja
haastavat itseään vanhempina. Voitto kasvattaa vanhempiaan. Tärkeintä tällä hetkellä on
olla pienen ihmisen lähellä ja aina saatavilla. Isomman kodin ostaminen on lähitulevaisuudessa
ajankohtaista, vaikka haave siitä haudattiinkin jo vuosia sitten, kun pariskunta uskoi jäävänsä
lapsettomaksi.


Jokainen käsittelee lapsettomuuden herättämiä ajatuksia ja tunteita omalla tavallaan. Hennalle
avoimena ihmisenä paras tapa on ollut kertoa asioista suoraan mahdollisille kysyjille ja ihmettelijöille.
Matka haaveesta lapsiperheeksi on ollut pitkä ja raskas, ja kaikki on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa.
Henna sanookin, että vanhemmuus on etuoikeus, jota ei koskaan tule pitää itsestäänselvyytenä.


Henna kertoo: "Tulevaisuutta katsomme lähes päivä kerrallaan vailla liian suuria odotuksia
ja pienen ihmisen ehdoilla. Salaa molemmat toivomme, että nyt jos asiat loksahtaisivat
kohdalleen helpommin, niin toinen lapsi on perheeseemme enemmän kuin tervetullut.
Toki kuitenkin muistamme, että mikään ei ole elämässä niin varmaa, ja siihen odotuksen
tunteeseen toisen lapsen osalta emme aio jäädä kiinni vaan jatkamme eteenpäin nyt kera
pikkuihmisen ja kahden karvakorvan."

-Emma-



maanantai 14. lokakuuta 2013

Kohti seuraavaa leikkausta

Laitettiin pari kuukautta sitten Kelaan hakemus vammaistuesta.
Viime viikolla tuli sitten päätös, että saadaan siitä ihan sitä perustukea
ja takautuvastikin kuuden kuukauden ajalta. En edes tiennyt että on
olemassa tuollainen tuki enkä tosiaankaan olisi tullut ajatelleeksi, että
sitä voisi saada, kun lapsella on vain halkio, mutta kun asiaa miettii,
niin kyllähän tämä meidän meininki eroaa tavallisesta vauvaperheen 
elämästä. Meille tämä vaan on niin normaalia, koska Lenni on meidän
esikoinen eikä tiedetä muusta. Synnytyssairaalassa halkiohoitaja ei
kertonut tästä tuesta enkä toisaalta olisi varmaan jaksanut kuunnellakaan
siinä vaiheessa. Voi olla, että Husukessa ensikäynnillä joku kertoi asiasta,
mutta se taisi hukkua kaiken muun informaation joukkoon. Tavattiin
sosiaalityöntekijä Lennin ensimmäisen leikkauksen yhteydessä ja häneltä
saatiin tietää tästä tukimahdollisuudesta. Kannatti hakea, koska kyllähän
se esimerkiksi sairaalakuluja kattaa. :)

Lenni 9kk-päivänään.
Kahden viikon kuluttua on sitten Lennin seuraava leikkaus, jossa
suljetaan siis pehmeän suulaen halkio. Kova suulaki korjattiin jo
viime leikkauksen yhteydessä. Tätä äitiä jännittää aika paljon,
vaikka tiedänkin, että kaikki menee hyvin. On vaan niin kamalaa,
kun omaan pieneen lapseen sattuu ja eiköhän niitä kipuja ole taas
luvassa. Kirurgi, joka korjasi Lennin huulen, jää marraskuussa vuodeksi
pois Husukesta, joten just saadaan Lenni hänen veitsensä alle ennen sitä.
Lennin korvat putkitetaan leikkauksen yhteydessä. Ollaan onneksi
korvatulehduksilta yhtä lukuunottamatta säästytty enkä ole huomannut,
että liimakorvat vaikuttaisi Lennin kuuloonkaan mitenkään.
 Yritin saada Lennin suulaesta kuvan. Kutittelin poikaa ja sain muutaman
napsastua kun se nauraa räkätti suu auki. :)


Kuulin muutamaltakin muulta halkiolapsen vanhemmalta, että
Ikeasta saatavat sammakkoaiheiset nokkamukit olisi tosi hyviä
suulaen sulun jälkeen. Tuttipulloa ei saa sen jälkeen käyttää,
tosin meillähän se ei ole ollut käytössä aikoihin. Nyt ollaan ahkerasti
treenattu nokkamukista juomista ja käytiin Ikeassa katsomassa näitä
sammakkomukeja. Niitä myytiin setissä, johon kuului lisäksi muovinen
ruokalappu, lautanen ja lusikka, joten pääsyttiin ostamaan toisenlaisia,
mutta nokaltaan samanlaisia mukeja, kuvassa siis noita vihreäkantisia.
Ajateltiin kokeilla myös noita koiramukeja ja ollaankin nyt todettu
ne vielä paljon paremmiksi. Mukia ei tartte hirveästi kallistaa, että
sieltä tulee maitoa. Lenni juo nyt kaikki maitonsa nokkamukista ja
hyvin sujuu. On kyllä ihanaa, että päästiin vihdoinkin eroon ruisku-
ruokinnasta. Tässä vielä linkit Ikean sivuille noihin mukeihin:
vihreäkantinen ja koiramuki.


Iltasanomissa oli juttu ihanasta pienestä Eevi-Helmistä,
tästä pääset lukemaan sen. :)

Kaunista syksyn jatkoa!

-Emma-



torstai 10. lokakuuta 2013

Erään pienen pojan tarina: Kim

Sain luvan kertoa teille erään pienen, 7 kuukauden ikäisen pojan 
tarinan. Arvostan ja kunnioitan näitä vahvoja vanhempia ja tietysti
erityisesti poikaa itseään. On kyllä pikkuinen aika sitkeää tekoa.

Perheen vanhemmat, Silja ja Tuukka tapasivat vuonna 2007 netissä ja tutustuivat
toisiinsa aluksi messengerin välityksellä. Välimatkaa parilla oli yli 400 kilometriä
ja ikää tuolloin 19 ja 29 vuotta. Eräällä kesälomareissullaan Tuukka sitten kysyi, 
että voisiko tulla kylään Siljan luokse ja luvan saatuaan jäi yöksikin. Vaikka 
ensimmäinen yhteinen yö nukuttiinkin eri vuoteissa ihan vaan kavereina, niin 
Silja tiesi löytäneensä elämänsä miehen. Joitakin kuukausia Silja ja Tuukka
 reissasivat toistensa luona välimatkasta huolimatta, kunnes Silja päätyi 
jättämään työnsä ja muuttamaan Tuukan 31 neliön yksiöön. Tuukalla
 oli entisestä suhteestaan 5- ja 4-vuotiaat tytöt, jotka asuivat isänsä luona
äitinsä kolmivuorotyön asettamissa puitteissa. Puolitoista vuotta perhe asui ahtaasti,
 kunnes Silja ja Tuukka löysivät myynnissä olevan rintamamiestalon ja päättivät 
ostaa sen. Ensimmäinen yhteinen lapsi, Ella, pariskunnalle syntyi toukokuussa 2010.

Maalikuussa 2013 pariskunta sai toisen lapsensa. Raskausajan ultraäänitutkimuksissa
ei ollut selvinnyt vauvan sukupuolta eikä mitään viitteitä siitä, että kaikki ei olisikaan
kunnossa. Poikalapsi syntyi ja hänellä todettiin huuli-ien-suulakihalkio. Lapsella oli
myös hengitysvaikeuksia ja häntä tutkittiin tarkasti, kunnes selvisi että kyseessä on
 Pulmonaali Stenoosi-niminen sydänvika, joka vaatii pikaista leikkaushoitoa. Pallolaajennus
pojan sydämeen tehtiin puolentoista vuorokauden kuluttua syntymästä. Hengitysvaikeudet
kuitenkin jatkuivat ja lääkärit huomasivat lapsen toisen sieraimen luutuneen umpeen.
Näiden syiden takia päädyttiin lapselle tekemään trakeostomia eli hengitystieavanne
viiden viikon iässä ja samalla laitettiin peg eli ruokintanappi suoraan vatsalaukkuun.
 Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että poika viettäisi sairaalassa vielä paljon aikaa.
Ensimmäiset kuusi elinviikkoaan hän oli Helsingin Lastenklinikalla ja pääsi
sitten kotipaikkakuntansa sairaalaan. Nimenantojuhla vietettiin sairaalassa ja nimeksi tuli Kim.
Kimin ensimmäiset elinviikot olivat Siljan mukaan kaikista pahinta aikaa, koska kaikki
tuli niin yhtäkkiä. Perhe oli valmistautunut täysin terveen lapsen syntymään, joten sulattamista
oli kerralla paljon. Ja kun näytti siltä, että Kimin asiat alkavat mennä parempaan suuntaan,
tulikin taas takapakkia. Siljan mukaan vaikeinta on ollut se, ettei poikaa ole voinut tuoda
kotiin, vaan lapsi on viettänyt koko elämänsä sairaalassa.


Kun Kimillä oli ikää kaksi kuukautta, sai Silja kuulla, että lapsella epäillään Charge-syndroomaa.
Nimi tulee sanoista Coloboma (silmän rakenteen, esim. iiriksen tai verkkokalvon, puutosalue),
Heart defect (sydänvika), Atresia of choana (nenänieluaukon ahtaus tai tukkeuma),
Retarded growth and development (kehitysviive), Genital abnormality (sukupuolielinten
poikkeavuus) ja Ear abnormality (korvan rakennepoikkeavuus ja kuulovammaisuus).
Oireyhtymällä on 4 diagnostista pääkriteeriä ja 7 sivukriteeriä. Kimillä oli näistä 8. Geenitesti
varmisti diagnoosin.

Kimin huulihalkio operoitiin pojan ollessa kolmen kuukauden ikäinen ja suulaen halkio
suljettiin kuuden kuukauden iässä samalla, kun nenänielu porattiin auki. Siljan mielestä
halkio on kaikista oireyhtymään liittyvistä asioista pahin, koska Kimin kohdalla se on
ollut suuri osatekijä hengitysvaikeuksissa ja trakeostomian tarpeessa. Silja sanoo kuitenkin,
että "pelkkä" halkio olisi tietysti ollut eri asia, koska sen voi hoitaa, toisin kuin vaikkapa
näkövamman. Kimin ulkonäkö kummastutti aluksi perhettä, mutta halkioon tottui nopeasti ja
huuliplastian jälkeen oli tottumista uuteen ulkonäköön. Silja painottaa sitä, ettei halkio ole vain
ulkonäöllinen asia, vaan se vaikuttaa niin moneen muuhunkin seikkaan lapsen elämässä, kuten
hengittämiseen, syömiseen, puhumiseen ja hampaisiin.

Ella oli vanhempiensa mukana Helsingissä, kun Kim oli Lastenklinikalla. Aika siellä
oli Ellalle raskasta, mutta suhde pikkuveljeen alkoi hiljalleen kehittyä. Päivät Ella viettää
perhepäivähoidossa ja kertoo aina ihmisille, että veli on nyt kipeä ja on siksi sairaalassa,
mutta tulee kotiin kun paranee. Illat Silja pyrkii viettämään aina Ellan kanssa, koska päivät
menevät Kimin luona. Uusperheen isommat lapset ovat olleet huolissaan Kimistä ja pelänneet
hänen kuolevan, mutta oppineet luottamaan siihen, että Kim kyllä pärjää ja selviää kaikesta.
Perhe saunoo ja lenkkeilee yhdessä sekä tapaa ystäviään. Siljan sisko on ollut koko ajan suurena
tukena ja lohduttava on ollut tieto siitäkin, ettei Charge-syndrooma ole etenevä sairaus.
Vertaistukea Silja on saanut muilta vanhemmilta, joiden lapsella on sama oireyhtymä sekä tietysti
muilta halkiolasten vanhemmilta. Rankan Helsingin-jakson Silja jaksoi Tuukan ja Ellan ansiosta.


 Kim on nykyään voimakastahtoinen ja iloinen pieni mies. Hän ilmoittaa selvästi,
jos ei tykkää jostain asiasta, haluaa katsella kaikkea ympärillään ja leikkii leluillaan.
Neljä hammastakin poika on jo saanut. Yleensä Kim hymyilee paljon ja nauraa
äänettömällä tavallaan. Päivisin poika ei malta hirveästi nukkua, mutta öisin nukkuu
sitäkin paremmin. Tutti ja uniräsy ovat tärkeitä. Kimin olisi tarkoitus päästä kotiutumaan
sairaalasta ensi kuussa. Sen myötä Silja ja Tuukan kotona olisi yötä päivää palkattu hoitaja
pitämässä huolta Kimistä. Suunnitelmissa on pian aloittaa Kimin huoneen remointoiminen
pojan erityistarpeet huomioonottaen. Siljaa jännittää edessä oleva vastuu muun muassa
Kimin lääkkeistä, hoitotarvikkeista ja laitteista, mutta on oleva suuri onnenpäivä kun Kim
tulee kotiin. Trakeostomiasta yritetään jonkin ajan kuluttua päästä kokonaan eroon, mutta
Silja kertoo, ettei ole erityisen toiveikas asian suhteen.

Siljan omin sanoin: "Kim ja Ella ovat vaan niin käsittämättömän ihania lapsia. Kun lapsi
hymyilee, niin parempaa äiti ei voi saada."

-Emma-

PS. Perheenjäsenten nimet on muutettu.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Synttäreitä

Kyllä sitä taas osaa niin arvostaa tuota ukkokultaa, joka
piti huolen siitä, että mulla oli ihan parhaat synttärijuhlat.
Olen Star Wars-fani ja tapasin teini-ikäisenä yhdet parhaimmista
ystävistäni kyseisen harrastuksen kautta. Santeri keksi muutama
kuukausi sitten, että haluaisi järjestää mulle synttärit Star Wars-teemalla 
ja kutsua nämä tietyt ystävät kylään. Sovittiin päivämäärä näille
illalliskutsuille, joilla tarjottava ruokakin oli teemaan sopivaa ja se
päivä oli lauantaina. Santeri hoiti kokkauksen, tarjoilun ja pojankin,
niin sain keskittyä ystävien kanssa juoruamiseen. :)


Juhlia oli kiva suunnitella ja toteuttaa. Mä pääsin näpertelemään
askartelujen parissa ja Santeri valmisti monen ruokalajin illallisen.
Netistä löytyi hauskoja ideoita ja valittiin niistä parhaat.
Semmosta olen miettinyt, että mitäköhän Lenni mun faniudesta
tykkää isompana? Olenko mä cool äiti, kun ymmärrän pieniä
poikia vai onko noloa, kun oma äiti tykkää Star Warsista?
Aika näyttää. :)




Tämä oli hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten,
kun voi olla, että pitää Lennillekin järjestää kyseisellä
teemalla joskus juhlat. Pojan ensimmäiset synttärit on
vasta tammikuussa, mutta olen alkanut niitä jo suunnittelemaan.
Ideoita saan verkkokaupoista, mm. täältä ja täältä. :)

Pieni miehemme on oppinut nyt konttamaan ja kaksi ensimmäistä hammasta on puhjennut,
kuvassa näkyy toinen niistä. :)


-Emma-