Laihduttamisesta ja vauvauinnista

Kuten mieheni edellisessä postauksessa mainitsi, olin aika isokokoinen

loppuraskauden aikaan. Paino kipusi sadan kilon paremmalle puolelle.

Mulla oli kovia kipuja ja liikkuminen oli siksi hankalaa, mutta en voi vedota

ainoastaan siihen. Annoin itselleni luvan syödä kerrankin ihan mitä vaan ja miten

paljon vaan enkä miettinyt painonnousua. Nyt se tietysti vähän harmittaa.

On huomattavasti vaikeampaa saada paino laskemaan kuin nousemaan.

Olen kuitenkin onnistunut tiputtamaan jo 32 kiloa synnytyksen jälkeen,

ihme kyllä. Mitään ihmediettejä en ole kokeillut enkä lisännyt liikuntaa

mitenkään erityisemmin. Toki vaunulenkkejä tulee tehtyä ja kerran viikossa

käyn Lennin kanssa vauvajumpassa. Muutenkin elämä on jotenkin aktiivisempaa

ja nyt varsinkin tulee liikuttua jatkuvasti kun poikakin on niin kovin liikkuvainen.

Siinä on huonotkin puolensa kun mies on hyvä laittamaan ruokaa.

Me syödään yleensä kyllä ihan tavallista kotiruokaa, mutta kun miehen bravuuri 

on pizza, niin nam nam. Välillä tulee herkuteltua. Periaatteena meillä on, 

että ainoastaan viikonloppuisin syödään ihan mitä halutaan, mutta usein 

sekin menee siihen, että herkkuna on maitorahka+hedelmät+pähkinät.

Miehen pahe on suklaa ja mun karkit. Ollaan tylsiä. :D

Me aloitettiin vauvauinti vähän myöhemmin kuin useimmat,

Lennin ollessa jo 9 kk. Ostettiin Groupon-lahjakortti neljään

pulikointikertaan, ihan vaan sillä mielellä, että mennään kokeilemaan.

Tykättiin koko perhe tosi paljon siitä touhusta, mutta sitten tuli Lennin

leikkaus eikä voitu jatkaa. Kysyin Husukessa korvalääkäriltä uimisesta

nyt kun Lennin korvat on putkitettu, eikä siinä kuulemma mitään estettä

ole. Jos vauva tai lapsi sukeltelee paljon, niin korvat pitää suojata, mutta

pelkkää uimista varten ei tartte hommata niitä pantoja ja tulppia. Ei enää

taideta mennä varsinaiseen vauvauintiin, mutta ajateltiin alkaa käymään

muuten vaan uimassa koko porukka. Sen verran kivaa se on. :)

Niin, Lennille tuli viime viikolla ikää 10 kuukautta. Sen kunniaksi poika

päätti seistä vahingossa hetken ilman tukea. Se kävelee "puita pitkin" ja

osaa hienosti laskeutua alas seisomasta. Ihan mahtava tyyppi toi Lenni.

-Emma-

Kymmenen kuukautta isänä

Sanotaan se nyt suoraan: Lenni oli toivottu, mutta ennenaikainen. Tiesin

 haluavani joskus lapsia; ajankohta vain oli suunniteltu jonnekin tulevaisuuteen. Erään kerran olin lähdössä appivanhempieni luokse leikkaamaan lattialaattoja silloiseen asuntoomme. Pakatessani autoa ulkona Emma soitti ja sanoi, olenko jo lähtenyt. Koska olin vielä pihassa, menin takaisin sisälle kuulemaan, mitä hänellä oli asiaa. Hän istui sängyllä ja kertoi olevansa raskaana. Emma oli juuri tehnyt raskaustestin. Emme yrittäneet tuolloin lasta, ja Emma söi minipillereitä. Aina välillä hänestä oli tuntunut, että nyt pitää saada varmuus, ettei hän vain ole raskaana. Olin usein vitsaillut hänelle asiasta ja sanonut, että hän vain tykkää pissata tikkuun. Tällä kertaa varmistus kannatti. 

Emma oli avuttoman oloinen. Sanoin hänelle, että nyt se sitten tulee. Keskustelimme asiasta, sitten kävin leikkaamassa laatat myhäillen mielessäni uutista. En tietenkään vielä kertonut Emman vanhemmille mitään. Vasta jonkin ajan kuluttua kävimme varta vasten kylässä ilmoittamassa uutisen.

Emma otti raskauden tosissaan. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta hän pitäytyi vauvaturvallisessa ruokavaliossa. Hänellä oli omat ongelmansa raskaudessa, ja jäi sairauslomalta äitiyslomalle. Hän pyöristyi ja pyöristyi, ja sänky huokasi aina, kun hän kävi illalla nukkumaan.

Osallistuin usein neuvolakäynteihin mahdollisuuksien mukaan, ja olin hyvin perillä siitä, missä vaiheessa kulloinkin olimme menossa. Rakenneultrassa kävi ilmi, että Lennillä on huulihalkio, mikä saattaa ennustaa vaikeaa kehitysvammaisuutta. Päätimme tehdä lapsivesipunktion ja ottaa selville, ovatko kromosomit kunnossa. Hoitoalalla työskentelevinä tunsimme realiteetit ja tiesimme, ettemme haluaisi vammaista lasta. Vaarana oli, että lapsi joka tapauksessa eläisi synnyttyään vain kaksi viikkoa. Odotimme vastausta viisi päivää, ja voi Luoja, miten pitkältä ajalta se tuntui. Sairaalassa ostin Lennille ensimmäistä kertaa lelun, jonka nimesin Herra Huuskoseksi; nimen keksin Husuken, huuli- ja suulakihalkiokeskuksen nimestä.

Laskettu aika, 27.12.2012 tuli ja meni, eikä poika vielä osoittanut kiinnostusta tulla tälle puolelle. Aktiiviselta pikkumies     kyllä vaikutti, ja arvelimme menon jatkuvan syntymän jälkeen. 

Emmalta alkoi tihkua lapsivettä sunnuntaina 6.1.2013, ja seuraavana päivänä oli yliaikaiskontrolli. Tuolloin synnytys päätettiin käynnistää. Emma jäi sairaalaan, minä kävin kotona katsomassa paikat kuntoon ja hakemassa hieman tavaroita mukaan. Sitten se puurtaminen alkoi.

Yksityiskohdat sivuuttaen 8.1.2013 klo 2.33 oli Kätilöopiston sairaalassa samassa sängyssä iso nainen ja pieni mies, sekä isompi mies siinä sängyn vierellä. Kävin itkien soittamassa äidilleni ja kerroin syntymästä. Lennillä oli huuli-, ien- ja suulakihalkio, mutta sehän oli sivuseikka. Ensimmäiset päivät vietimme sairaalassa, jotta Lenni oppisi syömään kunnolla. Hän ei halkioidensa vuoksi kyennyt syömään rintaa, joten maito      annettiin tuttipullosta. Neljäntenä päivänä pääsimme lähtemään kotiin. Tuntui epätodelliselta olla vastuussa 

    jostakin niin pienestä.

Niin se arki vain kuitenkin lähti sujumaan: Ensimmäiset kaksi viikkoa olin kotona, sen jälkeen palasin töihin. Ja nyt leikkaamme tähän hetkeen.

 

On ensimmäinen isänpäiväni isänä. Sain aamiaisen vuoteeseen, ja Emma ja Lenni toivat lahjoja. Lenni oli tehnyt kortin, jonka runo sai minut tietysti itkemään. Olen viime aikoina herkistynyt lapsista, minä, joka en itkemistä ole pahemmin harrastanut. Lenni oppii jatkuvasti uusia asioita, kuten vauvalle tietysti kuuluukin. Vaikka hän oppisi vaikka mitä, nuo taidot ovat minulle isänä sivuseikka: tärkeämpää on, että hän on oppinut luottamaan ja turvautumaan vanhempiinsa. Se, että hän söi vauvana vain tuttipulloa, antoi minulle kallisarvoisen mahdollisuuden lähentyä hänen kanssaan. Lenni on aina riemuissaan nähdessään minut tai edes kuullessaan ääneni. Me miehet leikimme eri tavalla kuin äidin kanssa; joskus on vain hyvä, ettei Emma ole näkemässä. Emme tietenkään tee mitään vaarallista, mutta olemme uskaliaampia. Sellaista poika tarvitsee,, ja sellaista haluan isänä tarjota. Teen yleensä perheessämme ruoan ja hoidan oman osani kotitöistä. Yritän helpottaa Emman arkea parhaani mukaan. Haluan näyttää Lennille, että mies voi tuntea ja osoittaa rakkautta ja olla vaikka tällainen pahuksen itkupulli häpeämättä sitä.

    

Isä, tässä sinulle on pienen pieni käsi.

Minä, sinun lapsesi, elän lähelläsi.

Kasvan, kasvan nopeasti.

Tie vie toisiin kyliin.

Tänään vielä aikaa on,

Ota minut syliin.

- Lenni

- Santeri - 

Suulaen sulku, osa 2

Leikkauksen jälkeisenä aamuna soitettiin heti herättyämme Husukeen.

Lenni oli kuulemma syönyt aamupuuron hyvällä halulla ja leikkinyt hoitajien

kanssa. Lähdettiin paikalle ja siellä se poikanen pötkötteli hoitajan sylissä 

maitoa juomassa. Ilo oli suuri molemminpuolin, kun nähtiin pikku tyyppi.

 Lenni oli ihan oma itsensä ja päivä meni leikkiessä. Ruokakin maistui.

Kipulääkkeitä Lenni sai säännöllisesti, mutta supoista se ei tykännyt yhtään.

Illalla päädyttiinkin antamaan lääkkeet suun kautta, kun suppo aiheutti

sellaisen raivoisan huudon, jota ei meinannut saada loppumaan.

Mummi ja ukki kävivät moikkaamassa meitä.

Mies lähti yöksi kotiin ja mä jäin sairaalaan. Lenni oli vaikea saada

nukkumaan, kun siis tuttia ei saa käyttää neljään viikkoon leikkauksesta.

Se nukkui lopulta tunnin verran ja sitten heräsi selvästi kivuissaan.

Vähän morfiinia ja unet jatkuivat. Seuraavana päivänä meidän oli jo

tarkoitus lähteä kotiin, mutta pojan syöminen oli hankalaa ja muutenkin

toipuminen tuntui ottaneen takapakkia. Juttelin asiasta hoitajien kanssa

ja vaikka asiaan kuulemma kuuluu, että pari päivää leikkauksen jälkeen

puudutteet ei enää vaikuta ja lapsi on kivuliaampi, niin sovittiin, että

jäädään vielä yhdeksi yöksi osastolle. Pyysin päästä tapaamaan

puheterapeuttia ja saatiinkin aika samalle päivälle. Se oli siis ihan vaan

sellainen infokäynti mahdollisesta tulevasta puheterapiasta eikä sinne

olisi tarvinnut ottaa poikaakaan mukaan, mutta otin kuitenkin.

Lennin höpöttely on kuulemma ihan ikäisensä tasolla ja poika

osaa käyttää kielen kärkeä taitavasti jutellessaan. Kerroin, että Lenni 

sanoi kerran kesällä K-kirjaimen ja vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista 

ennen suulaen sulkua, niin joitakin poikkeuksia terapeutin mukaan löytyy.

Lupaavaa siis kaikin puolin. :)

Seuraava yö ei ollut erityisen mukava.

Pitkän taistelun jälkeen sain Lennin nukkumaan ja se nukkuikin tunnin.

Sitten se valvoi kolme tuntia, kunnes yöhoitaja tuli antamaan kipulääkettä

ja sanoi, että jos menen käytävälle odottamaan, niin hän nukuttaa Lennin.

Tunnin odottelin, kunnes hoitaja tuli ulos huoneesta ja ehdotti, että

menisin leikkihuoneen sohvalle nukkumaan, koska Lenni nukkuu niin

kevyttä unta. Kolmen tunnin unet siellä ja sitten siirryin takaisin meidän

huoneeseen, jolloin Lenni tietysti heräsi ja meidän päivä alkoi. Huh huh.

Husukessa oli jotenkin tosi kotoisaa. Majailtiin päiväsalissa koko aika,

mutta ei se meitä haitannut. Ihan samanlainen huone sekin periaatteessa on

kuin muutkin ja itseasiassa mä mielummin nukuin siinä sohvalla kuin potilas-

huoneen lattialla patjan päällä. Henkilökunta oli aivan ihanaa ja Lennistä

pidettiin hyvää huolta. Muiden vanhempien kanssa oli mukava välillä jutella.

Kun oltiin lähdössä pois sairaalasta, hississä tuli vastaan sama laboratoriohoitaja,
joka otti Lenniltä verinäytteet ennen leikkausta. Hän muisti pojan vielä ja sanoi, 

ettei voi ikinä unohtaakaan. Lennistä tuli kuulemma tämän hoitajan lempparipotilas. :)

Kotona on asiat alkaneet sujumaan. Lenni syö vähintään yhtä hyvin kuin

ennenkin, vaikkakin se harmittaa, että joudutaan syöttämään sille vain noita

ihan sileitä soseita nyt kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Kipulääkkeitä meni

kotona vain parin päivän ajan. Tuttia poika kaipailee, mutta uniräsyn päälle 

naamalleen heittäytyminen näköjään ajaa melkein saman asian. Lenni on ihan

oma itsensä, yhtä nauravainen ja touhukas. Kaikki meni hyvin ja varmasti menee

jatkossakin. Mutta onneksi seuraavaan leikkaukseen on vielä paljon aikaa. :)

-Emma-

Suulaen sulku, osa 1

Suulaen sulku on ohitse. Maanantaina aamupäivällä mentiin osastolle. 

Yksi potilashuone oli remontissa, joten meidät majoitettiin päiväsaliin. 

Lennille tuli ruoka keittiöltä ja kun tyyppi oli saanut syötyä, käytettiin se 

labrassa ja hammaslääkärillä. Lenni hurmasi laboratoriohoitajat ja 

hammaslääkäri kehui Lennin kieltä aktiiviseksi. :D

Osastolle palattuamme tavattiin anestesialääkäri, joka suositteli Lennille

esilääkitystä ennen leikkausta, koska poju on jo yli puolivuotias. 

Kysyttiin myös sisäelinten tutkimisesta ultraäänellä, koska oltiin kuultu,

että halkiolapsilta ne tutkitaan usein jo heti syntymän jälkeen. Lääkäri

kuitenkin totesi, että kyllä olisi oireita jo tähän ikään mennessä tullut,

jos siellä olisi jotain pielessä. Eli ei ultraa Lennille. Korvalääkärikin

piipahti meidän luona ja sanoi, että poitsun korvat luultavasti putkitetaan

leikkauksen yhteydessä, että tyyppi kuulisi paremmin. Sinänsä liimakorvistahan

ei kuulemma haittaa ole, ainoastaan kuulo on huonompi. Selvä.

Mies lähti töihin ja mä jäin Lennin kanssa osastolle. Loppupäivä meni

leikkiessä ja Lenni innostui kävelytuolilla juoksemaan pitkin käytävää.

Iltasaduksi luettiin ihanaa kirjaa nimeltä Hetkiä äidin kanssa.
Muutama kyynel vierähti enkä olisi millään halunnut laittaa Lenniä nukkumaan.
Poika oli onneksi onnellisen tietämätön seuraavan aamun tapahtumista ja söi
vielä tuttia tyytyväisenä. Usean suukon jälkeen peittelin Lennin vuoteeseen.

Lenni olisi vielä aamulla jatkanut mielellään unia, mutta hoitaja tuli herättämään
meidät puoli kahdeksalta. Vaihdettiin vaippa ja vaatteet ja Lenni sai esilääkityksen.
Meni ehkä viisi minuuttia, kun poika muuttui aika hassuksi ja naureskeli mulle ja
paikalle ilmaantuneelle isälleen ihan ilman mitään varsinaista syytä. Oli melko 
lohdullista laittaa tyyppi hoitajan matkaan kohti leikkaussalia niin hyväntuulisena.
Miehen kanssa vähän itkeskeltiin, mutta ei se yhtä rankkaa ollut kuin ensimmäisellä
leikkauskerralla. 

Sairaalan henkilöstöravintolan aamiainen maistui meille ja sitten lähdettiin kaupungille 
kuluttamaan aikaa. Keväällä huulen korjauksen yhteydessä ostettiin Lennille 
Marimekon mansikkapaita muistoksi, tällä kertaa haettiin kokonainen asukokonaisuus 
H&M:ltä. Soiteltiin osastolle vähän väliä, kunnes sitten puoli kahdelta
saatiin kuulla, että Lenni on saapunut heräämöstä. Pieni mussukka nukkui vatsallaan,
sidottuna kiinni sänkyyn. Kummassakin jalassa oli kanyyli ja naamassa vähän verta.
Poika heräsi pian, kun kuuli meidän äänet ja saatiin ottaa se syliin. Syömistä ja juomista
ei suositella vuorokauteen leikkauksen jälkeen, mutta Lennillä oli niin kova nälkä, että
se sai vähän maitoa ja purkillisen mangososetta, sen lempparia. Enempää ei voitu antaa,
koska olisi saattanut käydä niin, että Lenni olisi niellyt liikaa verta, sille olisi tullut huono 
olo ja se olisi oksentanut, mikä ei olisi ollut leikkaushaavalle hyväksi. Oltiin osastolla iltaan
asti. Lenni vietti aikaa sylissä nukkuen. Vieressä suhisi höyryhengityslaite, joka helpotti
pojan hengittämistä. Olin jo etukäteen päättänyt meneväni kotiin leikkauksen jälkeiseksi
yöksi, kuten Husukessa suositellaan, ja kysyin vielä hoitajilta, että mitä he ovat asiasta mieltä.
Ei äidistä kuulemma mitään hyötyä sairaalassa olisi siinä vaiheessa ollut, joten lähdettiin kotiin.
Koko ajan oli ikävä poikaa. Soitettiin yöhoitajalle vielä ennen nukkumaanmenoa ja saatiin
kuulla kaiken olevan hyvin. 

Lennin toipumisesta kerron pian lisää. :)

-Emma-

Terkkuja Husukesta!

Pikainen päivitys täältä osastolta, kuvatkin on tuollaisia

surkeita puhelimella otettuja. :)

Lennin pehmeä suulaki korjattiin siis tiistaina ja kaikki meni hyvin.

Epämukava olo ja kauhea nälkä vaivasivat eilen, mutta tänään

on saanut syödä niin paljon kuin napa vetää ja poika on kävelytuolilla

juossut täällä pitkin käytävää. Huomenna päästään kotiin ja kerron

sitten tarkemmin tästä meidän toisesta Husuke-kokemuksesta.

 -Emma-

Tiistaita odotellessa

Poika on nukkumassa. Vietettiin tämä viikonloppu Ylöjärven mummolassa.

Tavattiin monia tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja rentouduttiin. Tultiin kotiin tänään

illalla ja nyt aiotaan miehen kanssa linnottautua sohvalle herkkujen ja leffan pariin.

Huomenna aamulla meitä kutsuu Husuke, tiistaina on sitten leikkaus. Mies ja poika 

ottaa asian ihan rennosti, mutta mua jännittää niin himputin paljon. Toukokuun leikkaus 

meni hyvin ja varmasti menee tämäkin, mutta en voi kestää sitä, että Lenniin sattuu. 

Kunpa se olisi jo ohi.

On pieni mahdollisuus, että leikkaus kuitenkin siirtyy. En tiedä, olisiko se helpotus,

että saa kerätä vielä voimia sitä varten vai pettymys, kun joutuu vielä odottamaan.

Lennillä on pieni nuha, joka johtuu hampaiden puhkeamisesta. Ehkä neljä kertaa

päivässä joutuu pyyhkäisemään sen nenää, joten mistään hirveästä taudista ei ole kyse.

Saa nähdä. Mennään kuitenkin osastolle huomenna ja saavat sitten siellä sanoa mielipiteensä.

Meillä on nykyään meininki sellaista, että sais olla silmät selässäkin.
Lenni harjoittelee kovasti seisomaan nousemista ja kiipeileminen on kova sana.
Huh huh. Touhua riittää. :)

Nyt kaikki peukut pystyyn, että leikkaus menee hyvin ja että toipuminen on nopeaa.
Hyvää viikon alkua!

-Emma-

Erään perheen tarina: Voitto

Sain luvan kertoa koskettavan tarinan eräästä perheestä.

He jos ketkä ovat onnensa ansainneet. <3

Nimiä ei ole muutettu, tosin lapsi ei ole vielä virallisesti

saanut nimeään, joten kutsun häntä Voitoksi.

Henna ja Heikki tapasivat aikalailla tasan kymmenen vuotta sitten perinteisesti ravintolassa.

Kumpikin oli oman kaveriporukan kanssa viettämässä iltaa ja kohtaaminen oli melkeinpä

rakkautta ensi silmäyksellä. Muutaman viikon kuluttua pariskunta lähes jo asui yhdessä, vaikka

tunteita oli monenlaisia; voiko näin hyvä olla tottakaan? Puoli vuotta seurusteltuaan Henna ja Heikki 

menivät kihloihin ja muuttivat virallisesti yhteen, ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Pian pari 

kuitenkin alkoi haaveilla kodista maalla. Kumpikaan ei tuntenut oloaan kotoisaksi kaupungin 

vilinässä ja koirakuumekin nosti päätään. Edessä oli siis muutto ja ensimmäisen koiran hankinta.

Elämä sujui mukavasti ja häitäkin alettiin suunnitella kesälle 2005. Puoli vuotta ennen häitä

Henna ja Heikki päättivät, että on sopiva aika perheenlisäyksen ilmoitella tulostaan ja

niinpä he jättivät ehkäisyn pois. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtua, mutta aluksi Henna

ajatteli, että kropalla kestää aikansa palautua normaaliin toimintaan e-pillereiden jälkeen.

Meni kuitenkin vuosi häistä, eikä raskaus alkanut. Joka kuukausi Henna ja Heikki jaksoivat 

toivoa, mutta turhaan. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa kyselemään, että koskas niitä lapsia hankitte.

 Henna kertoi tilanteesta rehellisesti ja avoimesti, vaikka kysymykset tuntuivatkin tuskallisilta.

Vuonna 2007 Henna ja Heikki menivät tutkimuksiin julkisen terveydenhoidon piiriin.

Erilaisten kokeiden, verinäytteiden ja kaavakkeiden täyttämisen jälkeen oli selvää, että

varsinaista syytä lapsettomuudelle ei ole. Pariskuntaa juoksutettiin lääkäreiden ja

hoitajien vastaanotoilla, jotta julkisen puolen lapsettomuushoidot saataisiin käyntiin.

Henna kertoo, että siinä tilanteessa tuntui raskaalta, että joka kerta vastassa oli taas

ihan uudet ihmiset, joille tilanne piti selittää alusta lähtien. Henna oli aloittanut jo syömään

erilaisia hormonivalmisteita ja niiden aiheuttamassa olotilassa tuntui siltä, että kukaan ei

kohdannut pariskuntaa yksilöllisesti, vaan että he hukkuivat muiden lapsettomien massaan.

Vuosi oli 2008, kun Henna ja Heikki päättivät hakeutua hoitoon yksityiselle puolelle.

He halusivat yksilöllisyyttä ja yhden ja saman lääkärin ja olivat valmiita maksamaan siitä.

Siihen mennessä julkisen puolen kautta Henna oli syönyt kolmen kierron ajan Clomifem-

nimistä lääkettä ja samalla kun hän piikitti itseensä hormoneita, tehtiin kahden kuukauden

välein kolme inseminaatiota. Ei tulosta. Yksityisella puolella hoidot aloitettiin jälleen

perustutkimuksista, joiden jälkeen taas inseminaatiohoitoja ilman tulosta ja kaksi 

keinohedelmöitystä, joista toinen päättyi keskenmenoon ja toinen ei edes alkanutkaan.

Pettymyksiä pettymyksien perään. Henna kertoo, että hormonihoitojen takia kaikki

tunteet korostuivat potenssiin sata ja hän tunsi olonsa vieraaksi omassa kropassaan.

Vuosi vaihtui ja lapsettomuus jatkui kaikesta huolimatta.

Henna ja Heikki pitivät taukoa hoidoista ja päätyivät sitten taas julkiselle puolelle
saamaan apua. Vuonna 2010 oli tarkoitus aloittaa koeputkihoidot, mutta vuodenvaihteessa
Henna tulikin luonnollisesti raskaaksi ja perui heidän paikkansa hoitojonossa. Henna ehti
varata ajan neuvolaan ja oli onnesta sekaisin, kunnes raskausviikolla 8 tapahtui jotain kamalaa.
Eräänä iltana Hennan vatsassa alkoi tuntua viiltävää kipua ja yöllä alkoi raju vuoto. Henna tiesi
keskenmenon tapahtuneen ja viikon kuluttua lääkärikäynnillä asia vahvistui. Pariskunta oli siinä
vaiheessa sitä mieltä, että nyt sai riittää. Perheessä oli kaksi koiraa, "karvalapsia", joten Heikki ja
Henna päättivät jatkaa elämäänsä onnellisina koiristaan, mutta auttamattoman lapsettomina.
Kysyjille he kertoivat, että tulevat aina olemaan lapseton pari, mutta syytä sille ei ole. Koirat
ovat aina olleet Hennalle ja Heikille perheenjäseniä ja tuoneet paljon uusia ihmisiä ja kokemuksia
heidän elämäänsä. Jossain määrin ne korvasivat ihmislapset heidän elämässään.

Vuosi 2013 oli aluillaan, kun Henna alkoi pohtia vielä yhden mahdollisuuden antamista
yksityisen puolen lapsettomuushoidoille. Hän keskusteli asiasta Heikin kanssa ja he olivat
asiasta yhtä mieltä; vielä yksi yritys. Ennen kuin pari ehti tehdä asian eteen mitään, Hennan
kuukautiset jäivät tulematta. Kumpikaan ei oikein uskonut raskauden mahdollisuuteen, mutta
päättivät käydä kuitenkin ostamassa testin. Henna kertoo istuneensa vessassa ja vain tuijottaneensa
niitä kahta viivaa; raskaus oli todellista. Vasta useiden uusien testien ja ensimmäisen ultraäänitutkimuksen
jälkeen Henna ja Heikki pystyivät käsittämään sen, että heille tulee lapsi. Tunteet vaihtelivat laidasta
laitaan, pelosta ja epävarmuudesta sunnaattomaan onneen. Koko elämä ja tulevaisuudensuunnitelmat
oli mietittävä uudestaan. Henna totesikin, että heille oli suunnitellun koiranpennun sijaan nyt tulossa
suunnittelematon ihmislapsi. Raskauden ensimmäisen kolmanneksen jälkeen pelko keskenmenosta
alkoi hellittää ja kumpikin uskalsi aidosti iloita tulevasta lapsiperheen elämästä.

Tuli rakenneultran aika. Sukupuoli ei siinä selvinnyt, joten Henna ja Heikki päättivät käydä
yksityisellä puolella 4D-ultraäänitutkimuksissa. Henna sanoo, että jälkeenpäin ajateltuna
se olikin erittäin hyvä päätös. Ultraava lääkäri totesi melkein heti, että "tällä lapsella on
huulihalkio" ja tutki sen jälkeen vauvan kaikki rakenteet erityisen tarkkaan. Muita poikkeavuuksia
ei löytynyt. Henna sanoikin Heikille, että vauvalla on vain valuvirhe. Halkio sinänsä ei aiheuttanut
suurta huolta, koska Heikin pikkuveljellä oli huulihalkio ja asia oli sitä kautta tuttu. Pariskunta
ajatteli, että heille on tulossa terve poikalapsi, jolla nyt vain sattuu olemaan halkio. Sekin tuntui
helpottavalta, että Suomessa halkioiden hoito on huipputasoa. Henna tutki asioita netistä ja
 löysi Suhupon sivut sekä Facebookista Avoin hymy-yhteisön. Vertaistuki onkin Hennan
mielestä ollut parasta apua huoliin, koska hän on saanut nähdä ja kuulla, miten halkiolapsenkin
kanssa voi elää ihan tavallista elämää ja päivä päivältä usko omaan pärjäämiseen vahvistui.
Hennan omin sanoin: "Lisäksi löysin vielä ihanan blogin, jota ylläpitää ja kirjoittaa suloisen
halkiopojan äiti. Blogin nimi on osuvasti Leveämmin hymyilevä perhe. Tuota lukiessani totesin
miehellenikin, että katso nyt, näin tavallista ja ihanaa on elämä halkiolapsenkin kanssa. Älkäämme
tehkö siitä sen suurempaa ongelmaa, kun eivät muutkaan tee."
(Kiitos Henna, ja kiva että tästä on ollut apua!)

Vastoinkäymiset eivät olleet kuitenkaan vieläkään ohi, vaan lasketun ajan lähestyessä vauvan
todettiin olevan perätilassa eikä hän suostunut kääntymään yrityksistä huolimatta. Henna toivoi
alatiesynnytystä, mutta tutkimuksissa kävi ilmi, etteivät hänen lantionsa mitat anna periksi.
Ainoa vaihtoehto oli siten suunniteltu sektio. Hennalle se oli raskasta aikaa täynnä  turhia
itsesyytöksiä ja hänen pitikin työstää ajatuksiaan kasaan ennen synnytyspäivää. Itse sektio
oli rauhallinen, kivuton ja helppo kokemus ja Heikkikin sai olla mukana synnytyksessä.
Vanhempien onni oli rajaton, kun pieni Voitto saapui maailmaan.

Voitolla on oikeanpuoleinen huuli-ien-suulakihalkio ja vasemmalla puolella huulen kuroutuma.
Ensimmäinen leikkaus on luvassa tammikuussa. Alun ongelmien jälkeen syöminen on
lähtenyt sujumaan ja Hennan, Heikin ja Voiton elämä lapsiperheenä on alkanut hyvin.
Kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta ja joka päivän kirkastaa kauan toivotun ja haaveillun
lapsen olemassaolo. Arjen touhut vauvan kanssa sujuvat ja perheen koirapojatkin ovat
ottaneet uuden tulokkaan hyvin vastaan. Henna ja Heikki oppivat uutta joka päivä ja
haastavat itseään vanhempina. Voitto kasvattaa vanhempiaan. Tärkeintä tällä hetkellä on
olla pienen ihmisen lähellä ja aina saatavilla. Isomman kodin ostaminen on lähitulevaisuudessa
ajankohtaista, vaikka haave siitä haudattiinkin jo vuosia sitten, kun pariskunta uskoi jäävänsä
lapsettomaksi.

Jokainen käsittelee lapsettomuuden herättämiä ajatuksia ja tunteita omalla tavallaan. Hennalle
avoimena ihmisenä paras tapa on ollut kertoa asioista suoraan mahdollisille kysyjille ja ihmettelijöille.
Matka haaveesta lapsiperheeksi on ollut pitkä ja raskas, ja kaikki on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa.
Henna sanookin, että vanhemmuus on etuoikeus, jota ei koskaan tule pitää itsestäänselvyytenä.

Henna kertoo: "Tulevaisuutta katsomme lähes päivä kerrallaan vailla liian suuria odotuksia
ja pienen ihmisen ehdoilla. Salaa molemmat toivomme, että nyt jos asiat loksahtaisivat
kohdalleen helpommin, niin toinen lapsi on perheeseemme enemmän kuin tervetullut.
Toki kuitenkin muistamme, että mikään ei ole elämässä niin varmaa, ja siihen odotuksen
tunteeseen toisen lapsen osalta emme aio jäädä kiinni vaan jatkamme eteenpäin nyt kera
pikkuihmisen ja kahden karvakorvan."

-Emma-