Sain tilaisuuden olla Lennin kanssa
kaksin Lennin viimeisenä päivänä ennen päivähoitoon
siirtymistä. Se oli kuitenkin erilaista kuin viikonloppuisin –
vain me kaksi. Emma oli jo lähtenyt kouluun, eikä ollut pilaamassa
aamurutiineitamme, joihin kuului muun muassa kalsareissa kekkulointi.
Tein aamupuuron ja join kahvia.
Aamupalan jälkeen lähdimme perhekerhoon kälyni ja veljenpoikani
kanssa. Eipä siellä muita isiä näkynyt, mutta ei tuo haitannut,
koska yleensä minulla on enemmän keskusteltavaa naisten kuin
miesten kanssa. En seuraa urheilua, en tunne autoja. Yhteisten
puheenaiheiden keksiminen miesten kanssa on aina ollut vaikeampaa.
Kerhossa Lenni oli kuin kala vedessä,
leikki toisten lasten kanssa eikä arastellut missään vaiheessa.
Helppohan siinä oli isän olla. Juttelin toisten äitien kanssa
lapsista, ja se tuntui ah! niin luonnolliselta.
Kotona laitoin Lennin päikkäreille,
mutta ei se halunnut vielä nukkua, vaikka menikin tavalliseen aikaan
petiin. Isin kanssa oli kivempaa. Siinä sitten leikittiin
(kalsareissa jälleen). Autot ovat Lennin mielestä se kovin juttu,
ja nyt on kuvioihin tullut mukaan myös pehmomiekka. Sen käyttöä
harjoiteltiin. Sitten päikkärit jo kelpasivatkin.
Jossain vaiheessa äiti tuli koulusta,
ja mummokin tuli kahville. Kauhean lyhyeltä se yhteinen aika Lennin
kanssa jäi sitten lopultakin tuntumaan. Onneksi – kyllä, onneksi
– Lennillä oli syntyessään halkio, eikä Emma voinut imettää.
Pulloruokinnan ansiosta sain hoitaa Lenniä aivan kuten Emmakin, enkä
siis vain vaihtaa niitä kuuluisia kakkavaippoja.
Viime aikoina minun ja Lennin
suhteeseen on tullut erityistä syvyyttä. Meillä on kivaa yhdessä.
Välillä sitä joutuu olemaan kenkku isi, joka pukee, pesee hampaat
ja komentaa. Mutta se nyt on pikkujuttu meidän molempien mielestä.
En edes yritä kuvailla, miltä tuntuu, kun Lenni oppii uusia
asioita, auttaa kotitöissä tai tulee halaamaan. Rakkaus on tunne,
ei sille ole sanoja.
-Santeri-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!