Jälleen on tullut aika esitellä miehistä näkökulmaa, ja aiheena on tällä kertaa synnytys.
Hiljattain Emma sanoi naureskellen, miten synnytyksen aikaan oli niin kovin huvittavaa, kun minä valitin nälkää ja väsymystä. Hänhän oli valvonut kaksi vuorokautta putkeen, eikä ollut syönyt aikoihin mitään.
Naisten keskuudessa vallinnee yleinen käsitys, että synnytysponnistelut ja -tuskat ovat niin ylivoimaisia, ettei muita tunteita mahdu synnytystapahtumaan. Miehellä ei voi olla tunteita tai tarpeita, jotka kilpailisivat synnytyskipujen kanssa. Ja nyt on syytä esitellä se miehinen näkökulma.
Lienee kyllä kiistämätön tosiasia, ettei mikään satu niin paljon kuin synnytys. "Kuin kaikki luut murtuisivat yhtä aikaa", sitä kuvataan. Se pieni olento, jota nainen on kantanut vatsassaan yhdeksän kuukautta, ei yhtäkkiä tunnukaan niin pieneltä, kun se päättää tulla ulkomaailmaan. Siinä vaiheessa eteinen ja oviaukko ovatkin epäkäytännöllisen pieniä.
En muista Lennin syntymää kokonaisuudessaan. Voi olla, että ihmismieli haluaakin unohtaa tiettyjä asioita. Sen kuitenkin muistan, miten koko ajan puhuin Emmalle, käskin kuuntelemaan hoitajia ja toimin hänen lyöntiensä kohteena. Ehkä ne sattuivatkin; sitä en kuitenkaan muista.
Naiset: Voitteko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastamanne ihminen huutaa tuskissaan tuntikausia? Kun mietitte, onko puolisollanne kaikki hyvin? Kun lääkärit sanovat, että vauvan sydänäänet heikkenevät, nyt täytyy ponnistaa? Kun puolisonne sanoo, että ei pysty,
se sattuu liikaa? Kaiken tämän keskellä häivähtää ajatus - äiti vai lapsi? Ette ehdi jäädä siihen ajatukseen kiinni, onneksi, ette joudu tekemään valintaa, sillä jälleen tulee supistus, uuden ponnistuksen aika, etkä usko sen hetken ikinä loppuvan. Huone täynnä hoitajia ja lääkäreitä, ja itse siinä keskellä toteat, ettet voi tehdä asian eteen yhtään mitään. Turhautuneena tekisi mieli huutaa puolisolle, että ponnista nyt saatana, sen sydänäänet heikkenee, se kuolee.
En minä kesken synnytyksen lähtenyt syömään ja nukkumaan. Muistan hämärästi sanoneeni omat tarpeeni ääneen jossain vaiheessa. Ruoatta ja levotta pärjää kyllä yllättävän pitkään. Ovat ne kuitenkin hyviä tekosyitä päästä vähäksi aikaa vetämään henkeä pään sisälle, kun tietää, että vaimo on itseä osaavampien käsissä, ei sillä hätää ole.
Naiset, te kannatte lasta sisällänne yhdeksän kuukautta, synnytätte sen tuskien kautta ja sen jälkeen ruokitte vauvaa kehonne avulla. Miehen osa lisääntymisessä on säälittävän pieni, vain muutaman tuuman kokoinen. Synnytyksessäkin kaikkien huomio keskittyy naiseen; miestä ei ikään kuin ole. Eikä tämä ole mikään egokysymys, vaan pelkkä havainto. Ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen kaikki keskittyvät äitiin: miltä sinusta tuntuu, vältä näitä ruokia, muista levätä.
Yhtäkkiä mieheltä vaaditaan, että hänen pitää tulla synnytykseen ja että hänen pitää osallistua lastenhoitoon. Mistä tämä velvoite ilmestyi? Tähän asti kaikki on aina koskenut naista, ja nyt miehen pitäisikin saman tien yrittää osallistua asiaan, johon häntä ei ole alun pitäen kutsuttu.
Minun mielestäni miestä ei pidä velvoittaa osallistumaan synnytykseen. Se on hyödytöntä. Hän ei osaa auttaa itseään, hän ei osaa auttaa puolisoaan, eikä hän osaa auttaa vauvaa. Minun muistoissani synnytys ei ole iloinen ja miellyttävä tapahtuma. Me miehet menemme mukaan, koska puolisomme pitävät sitä tärkeänä. Jos se auttaa heitä pärjäämään edes vähän paremmin, silloin meillä on salissa tarkoitus. Ja jos joku mies ei tule sairaalaan, se hänelle suotakoon. Naiset, uskokaa kun sanon: meitä pelottaa. Kyllä me välitämme, vaikka kaikki eivät uskalla tulla mukaan.
Kun mies synnytyssairaalassa valittaa väsymystä ja nälkää, yrittäkää pitää mielessä, että hän yrittää pitää itsensä koossa. Ei teidän tarvitse uhrata kiinnostusta tai huolta miestänne kohtaan siinä vaiheessa, koska teidän pitää huolehtia itsestänne ja vauvasta. Yrittäkää kuitenkin edes asiaa jälkeenpäin miettiessänne olla nauramatta hänelle.
- Santeri -
